I SIJA: Jesse Kitinoja
LE QUATTRO STAGIONI
TALVI
Loppuelämäni rakkaus oli juuri kertonut minulle
että ei enää
Ensin tuli pimeys
Sitten Talvi
Sanotaan vaikka että meillä oli yhteisiä ystäviä
Pian me olimme ystäviä
Aluksi vain olkapää
Pian jo sisäreisi
Kuulasta pakkashankea oli ihonsa sieltäkin
Vastapainona kylmille koville piirteilleen
rakasti Talvi kaikkea lämmintä ja pehmeää
Kaivoimme pienen pesän sohvalle
Toisen sänkyyn
Horroksessa toisiimme kääriytyneenä
vietimme yhteisen talvemme
Kun eräänä päivänä halusin lähteä ulos
katsomaan maaliskuun sulavaa hankea
jäi Talvi sänkyyn
Ei auttanut kiskoa
Udun ja kuuran takaa välkähti jää
Ehkä hän pelkäsi sulavansa
Lähtiessäni vein roskat
Suljettuani sinisen oven
ei Ben and Jerry ole enää maistunut
Sellainen oli Talvi
KEVÄT
Kun silmäni vihdoin tottuivat kirkkauteen
oli Kevät jo asettunut uhkeana maiseman ylle
Aurinko tanssi hänen kasvoillaan
ja kielenkannoiltaan irtosivat juuri alkusoinnut palaaville linnuille
Rohkeudestani yllättyen kysyin:
-Mitä aiot Kevät?
-Kasvaa! Tuletko mukaan?
Ja sitten me kasvoimme
Kevät versoi suuntaan ja toiseen
Kaikkialle
Puski itsepintaisesti läpi mukulakivien ja asfaltin
Päivä päivältä heräsi hän kirkkaampana ja kirkkaampana versiona itsestään
Se oli tarttuvaa
Sitten uuvuttavaa
Lopulta hiirenkorvat puskivat nieluni kautta sieraimiini
ja minä vain aivastelin
Kun kerroin hänelle etten enää pysty
kohautti hän olkiaan
ja sanoi vain, että on kiire yhteyttämään
Sellainen oli Kevät
KESÄ
Kesällä oli aina vain kevyesti yllään
Jos jotain välillä vilkkuikin
ei hän välittänyt
vaan kepeästi nousi askeleensa
ja usein kääntyi maailma hetkessä ympäri
kärrynpyöränsä tahdissa
Keveästi kohtasi hän harmaankin taivaan
joka tuntui aina aukeavan hänen yllään
siellä missä hän kävi
Ja jos ei auennutkaan
keveästi loikki hän halki lammikoiden
ja jätti taakseen nekin
joiden yli askeleensa ei aivan yltänyt
Keveyteensä rakastuin
Keveyteen se myös lakastui
ja keveästi jätti hän taakseen lopulta minutkin
Sellainen oli Kesä
SYKSY
Istuin laiturin nokkaan
ja päätin olla hetken yksin
Kierrätin katsetta lakastuvassa maisemassa
josta kesän taika alkoi jo haihtua
Sitten tuli Syksy ja puki kaiken punaiseen sekä keltaiseen
Tasaisena paloi hänen liekkinsä
Lyömättä kuitenkaan näpeille
Ja vakaa oli askeleensa
kun Syksy sinä iltana kulki kotiinsa
minä jäin hölmistyneenä kadunkulmaan
Ja muistin sulkea suuni vasta kun katuvalot syttyivät
Seuraavana päivänä näin Syksyn koivikossa
jossa hän kulki keltaisen siveltimensä kanssa
– Syksy, miksi näet kaiken tämän vaivan? Kaikki kuitenkin kuolee
Katsomatta minuun Syksy siirtyi seuraavalle koivulle
– Katsos meistä jokaiselle on aikansa ja paikkansa – ja kyllä se kevätkin taas koittaa.
– Mikä minun omani on?
Syksy laski siveltimensä ja käänsi hymyilevät kasvonsa minulle
Nyt vasta huomasin punaisen nenänpään,
jonka arvasin pakkasen puremaksi
Sinisten silmien syvyys kertoi sekin menneistä talvista
mutta niiden pilke lupasi kevättä
Ja tuossa hymykuopassa asui jokaisen kesän muisto
– Jaa-a, mitä itse luulet?
II SIJA: Katariina Koskenkorva
lyhenevät reitit
tyhjenevät tuolit
hidastuvat askeleet
radiossa vieraat kappaleet
tuli väsymys
tuli säryt ja kivut
ihon rypistyminen
elämän typistyminen
muistin painavalla pitsillä haikeasti
minä olen sinun luonas loppuun asti
vähenevät seikkailut
hapertuva muisti
katoavat sanat
meidän yhteiset tavat
on jaettu vuode
on jaettu vuodet
ryppyjen alla
rakastan samalla tavalla
muistin painavalla pitsillä haikeasti
minä olen sinun luonas loppuun asti
ambulanssilla viimeistä kertaa
yhdessä sairaalaan
kysyit onko pullat leivottu
vastasin: juu, tavallaan
muistin painavalla pitsillä haikeasti
minä olen sinun luonas loppuun asti
III SIJA: Pirjo Kotamäki
Suudelmat, vadelmat
Eloonjäämiskerjuulla olemme,
tämän aukioloajan pidennyttyä hieman,
tähän aikaan en enää tiedä,
eikä kuolevainen muutenkaan voi tulevaisuutta ennustaa,
tai ehkä kuoleman jälkeen olisimme voineet tavata, siellä jossakin
bensapumpun väärällä puolella,
bansaipuun tuolla puolen,
missä autoa ei enää tarvita, eikä ruumistakaan suutelemiseen,
sen verran eteerinen tie se on kaikkine siipineen jos
enkelitasoon yllämme joskus pilvilinnoistamme ja
sitten takaisin:
putoamme alas maahan.
Nyt kuljen vajaalla lonkalla,
varisen tielle auenneita heränneitä varjoja jotka
kumisevat hiljaa yössä ja tässä sanon (luottamuksella)
että myös päivänkakkarat ovat auenneet
ja herjaavat päivänloistoaan,
niin paljaat ne ovat että ei näy rihmankiertämää,
niin valo: että aurinko niissä näkyy:
suoraan huulille ulottuva suudelmasi,
on löytänyt juurensa.
Valo näyttää meidät kokonaan.
(poimimme kypsät vadelmat)
MUUT FINALISTIT AAKKOSJÄRJESTYKSESSÄ
Päivi H. Kokkonen
HÄRKÄLINNUT
kiljunta kiiri kauas
lahdelle syntyi saari
kelluvaan pesään
puoliso uitti ulpukan
Pirjo Kultanen
Mitä maailmaa rakastan
Rakastanko yhä
tätä maailmaa
tiiran lentoa kotirannan kaislikon yllä
huutoa joka lävistää aamun kohmeen
uuteen päivään
jonka nimeen olen
marssinut rauhanlaulujen tahtiin
Helsingin keskustassa
upottanut varpaani veteen, sukeltanut, uinut
toiselle rannalle
kuumalla kalliolla, auringossa
joutilaana lojunut kirja vierelläni
unelmissani
oppaanani kauniit sanat
nyt pommitetun sairaalan raunioissa
mätänevät puoliksi haudatut
suojaa etsineet äidit, lapset
hoitajat, lääkärit, auttajat
jonkun mielestä väärän maan kansalaiset
viholliset
minkä vallan kannattajat, minkä, sanokaa
äidinrakkauden, ihmisyyden
jokapäiväisen leivän ja veden
mätänevät levittäen hajuaan
niiden neniin, jotka
saapuvat todistamaan tätä kauhua
jakaen kuvaa ihmisten koteihin
rakentavat omaa pommisuojaa
Euroopan keskellä
kuin tieteiselokuvan robotit
ensimmäisissä uuden ajan elokuvissa
joita minä en katsonut
vaan unelmoin kesäillan hiljaisuudessa
pienessä saunamökissä
kuunnellen lauluja rakkaudesta,
ystävyydestä, uudesta maailmasta
make peace not war
rakkauden näkee äidin kasvoissa
kuulee, tuntee, se liikkuu lapsen iholla,
laskeutuu pienen poskille
se on isän silmissä, kyynelissä
kun hän kantaa pientä pressuun kiedottua
narulla köytettyä pakettia
ja laskee sen maahan muiden joukkoon,
hiljaa kumarassa
rakastanko vielä
tätä maailmaa?
rakastatko sinä?
Tuuli Kunnas
Olin edelleen väsynyt. Istuimme yhdessä Annan kanssa. Hamid oli tehnyt iranilaista ruokaa,
auringossa tuuli.
Luin aktivistien kirjeitä, heidän kuvansa
sanansa voisivat
toisessa maailmassa, tässä
maailmassa me –
Minä rakastan,
sen kokonainen lause, sen –
ja minä nauroin sinulle. En jaksanut enää mitään sisälläni.
Tiedän, että tämä ei ole vain minun suruni, muiden kuolemat, meidän tulevat tuomiot.
Joten me istuimme iltaa, sitä pitkin
minä muistin tien ihmisten luo.
Seija Ruokonen
Illan varjossa
hakeudumme selät
vastakkain
jalkapohjat toisiaan
vasten
varpaat varpaiden lomassa
unet sekoittuvat
yhdeksi
eivät hamua nuoruutta
Tässä hetkessä on kaikki.
Sauli Salomaa
Lempeä maalle
Jo vain timanttitammani, kaunis kuttuni,
me hommataan niitä hanhia, kun muutetaan maalle,
niitä, jotka eivät mitään tavallisia munia muni, työnnä, pullista,
vaan kultaisia, kymmenien karaattien arvoisia Aisopoksen aarteita, korikaupalla
Jo vain neiti kesäheinäni, tähkäpäiden haltiattareni
kartanoomme johtava tie on reunustettu timanttiruusuin,
muut pystytelkööt velkakämppiään, saviluukkujaan, lääviään kalustelkoot
me hengähdellään sylikkäin ja nautitaan ilta-auringon purppurasta
Jo vain, herukkasilmäni, pottunenäni
liehutaan aina rinnakkain ja liidetään pilvissä, kun muutetaan maalle,
huumaannutaan autuaina luonnollisista tuoksuista,
savusaunan glamourista ja yrittäjän vapaudesta
Jo vain, mansikkamehuhuuleni, kaalinlehtikorvani
ei istu vieressäsi kukaan muu niin tiiviisti
kuin ihosuomuissa mullan tuoksu
Taru Turkia
Pitkä rakkaus
Aurinko leikkii kauniilla kasvoillasi
Suklaaputouksen kehystämillä
Ihosi on pehmeä kuin pilvenhattara
Silmissäsi tähdet kirkkaimmat
Tahdotko?
Suklaaputous kieputettu tötteröksi
Ihollasi meidän yhteinen ihomme
Silmäsi väsyneen onnelliset
Olet kauniimpi kuin koskaan
Edelleen tahtoisin
Silmäkulmiesi uurteet, onnen painamat
Suklaaputoukseen sekoittunut maitojuova
Ihollasi arvet elämän
Lempeissä silmissäsi viisaus
Yhä tahtoisin
Kasvoillasi kanjoneita, joen uurtamia
Hiuksesi kuin marraskuinen taivas
Ihosikin koon liian suuri
Silmiesi kirkkaus hiipumassa
Vaan ei vielä sammunut
Vieläkin tahtoisin
Maj-Lis Tykkyläinen
Antaudun!
Älä ammu minua
ethän raiskaa,
lyötkö?
Kädet ylös
kohotan
liikkumatta
vapisten seison
näen enää
silmästä silmään
aseesi katsovan.
Rakastaisit minua
vaikka pelkäätkin
minäkin rakastan sinua
vaikka pelkään;
rakastetaan
me vihollisten lapset
sota loppumaan.